Kulttuurihenkinen lenkkipolku Varpaisjärvi

Museorakennus on Varpaisjärven kirkonkylän ensimmäinen kansakoulu, Sutelan koulu, joka rakennettiin talkoovoimin vuonna 1895. Rakennus sijaitsee alkuperäisellä paikallaan ja on vanhin Varpaisjärvellä säilynyt koulurakennus. Koulu on julkisivuiltaan erittäin hyvin säilyttänyt alkuperäisen ilmeensä (mm. vanhat ikkunat, ulko-ovet, vuorilaudoitus). Koulutoiminta loppui 1920-luvulla. Rakennusta kunnostettiin vuonna 1978 ja vuonna 1979 sinne vedettiin sähköt. Koulurakennuksen lisäksi museon pihapiirissä on vanha pajarakennus Lukkarilasta, vinttikaivo ja Paavo Ruotsalaisen asuinsijoilta Huhtamäestä siirretty tuulimylly. 

Varpaisjärvelle perustettiin kotiseutuyhdistys vuonna 1956, jonka keskeisenä toimintana oli kotiseutumuseon perustaminen. Museon esineistö koostui opettaja Aino Putkosen keräämästä kokoelmasta. Keräystyötä jatkoivat Väinö Putkonen ja Kauko Ruuskanen vuoteen 1962 asti. Museotoiminta siirtyi koulun tiloihin 1960, samoihin aikoihin myös kotiseutuyhdistyksen toiminta loppui ja museo siirtyi kunnan omistukseen. Museon säännölliset aukioloajat alkoivat vuodesta 1978 alkaen. Varpaisjärven kunta liitettiin Lapinlahteen vuonna 2011, jolloin museo siirtyi Lapinlahden kunnan omistukseen. 

Museorakennuksen pienemmässä luokkahuoneessa on vanhaa koululuokkaa esittelevä näyttely, joka koostuu koululaitoksen kehityksen eri vaiheiden esineistöstä. Isossa luokkahuoneessa on esillä varsinainen kotiseutukokoelma, jossa on vanhoja työkaluja ja kodin käyttöesineitä. Kokoelmiin kuuluu n. 1000 esinettä. Kokoelman erikoisuuksiin kuuluu suksimestari Erik Valkosen suksientekotyökalut, joilla mestari on valmistanut pari tuhatta paria suksia vuosina 1925–53. Museorakennuksen toisessa päädyssä sijaitsee opettajan asunto, joka koostuu keittiöstä ja kamarista. Kotiseutumuseo on avoinna kesäisin juhannuksesta heinäkuun loppuun.
Museorakennus on toiminut useissa eri käyttötarkoituksissa ennen museokäyttöön ottoa. Kouluna toimiessaan rakennuksessa sivistettiin ja opetettiin lapsia. Sota-aikana rakennus toimi sotilaiden asuntona sekä sotilaiden ja kuntalaisten hätämajoitustilana. Rakennuksen värikäs käyttöhistoria kertoo omalla tavallaan Varpaisjärven historian vaiheista ja samalla suomalaisen yhteiskunnan eri vaiheista ja murroksista. 

Rakennushistoriaa

Piirustuksina Sutelan kansakouluun käytettiin Nilsiän Sänkimäen kansakoulun rakentamisessa sovellettuja piirustuksia. Nämä kuuluivat vuodelta 1892 olevaan kouluhallituksen ensimmäiseen koulujen mallipiirustuskokoelmaan. Näillä mallipiirustuksilla onnistuttiin luomaan koko maassa edelleen helposti tunnistettava kansakoulurakennustyyppi. Kouluhallitus oli mallipiirustusten laatimista varten järjestänyt suunnittelukilpailun ja kehitti malliston arkkitehti G.E. Aspin ja J. Stenbäckin voittaneiden ehdotusten perusteella.

Koulutyypit olivat julkisivuiltaan yhtenäisiä, mm. kaikissa oli vuoraus jaettu pysty- ja vaakalaudoituksilla vyöhykkeisiin. Massoittelultaan koulut olivat melko vaihtelevia, mutta yhtenäisenä piirteenä oli kuitenkin yksikerroksisuus. Vain muutamissa ehdotuksissa opettajan asunto oli sijoitettu ullakkotilaan. Mallipiirustusten tavoitteisiin kuului myös rakennustaiteelliset ominaisuudet ja koulurakennukset nähtiin mahdollisuutena kohentaa maaseudun rakennuskulttuuria. Kouluhallituksen ohjeisiin kuului myös ohjeet koulujen sijoittamisesta hyväkulkuisen tien varrelle ja mielellään kuivalle paikalle mäen päälle, mikä näkyy toteutuneen Sutelan koulun sijoituksessa. 

Sutelan koulun ja Varpaisjärven koulutoiminnan historiaa
Vuoden 1866 kansakouluasetus ja vuoden 1898 kansakoulujen piirijakoasetus olivat alku koululaitoksen toiminnalle Varpaisjärvellä. Aikaisemmin koulutustehtävä oli ollut kirkon vastuulla, mutta nyt vastuu siirrettiin asteittain kansakoululaitokselle eli käytännön toimista vastasivat kunnat. Asetuksien mukaan oli myös mahdollista, että yksityiset henkilöt, kylä tai kylät yhteistyössä voisivat perustaa kansakouluja, jos kunta ei niitä tarjonnut. Molemmissa tapauksissa valtiolta oli saatavissa apurahaa kouluhankkeeseen.

Tuohon aikaan Varpaisjärvi kuului Nilsiän kuntaan, missä kouluja oli jo rakennettu muutamiin pitäjiin. Kaiken kaikkiaan Nilsiässä oli jo kuusi kansakoulua, kun vuonna 1881 kuntakokouksessa päätettiin perustaa koulu Nilsiän pohjoisimpaan osaan eli Sutelaan, joka sijaitsi nykyisen Varpaisjärven kirkonkylän tienoolla. Aloitteen kuntakokoukselle teki kunnallislautakunnan esimies Lauri Vilho Laitinen. Tarkoitus oli perustaa ja käyttöönottaa uusi koulu syyslukukauden 1883 alkuun mennessä. 

Valtuudet koulun paikan valintaan, tontin ostoon, rakennustöiden valvomiseen ja vastaanottokatselmukseen päätyivät Lauri Vilho Laitiselle, kauppias Sakari Haloselle ja talolliselle Heikki Ruotsalaiselle. Keväällä 1882 Sänkimäen koulun rakentamisessa käytetyt piirustukset hyväksyttiin myös uuden kansakoulun piirustuksiksi. Varat rakennuskustannuksiin lainattiin kirkon rakentamiskassasta. 

Sutelan koulussa opetus alkoi syksyllä 1893, jolloin omaa koulurakennusta ei vielä ollut. Opetus tapahtui Lauri Vilho Laitiselta vuokratuissa tiloissa. Näissä tiloissa koulua pidettiin kaksi vuotta, jonka jälkeen oma koulurakennus otettiin käyttöön. Alussa oli ongelmia: kaivon rakentamista ei ollut huomioitu rakennussuunnitelmassa ja niinpä se jäikin koulupiiriläisten vastuulle. Myös koulun talousrakennus, jossa oli navetta, rehuvarasto ja muita tiloja, paloi vuoden 1907 talvella. Koulupiiriläiset joutuivat vastaamaan myös näistä uusista rakennuskustannuksista. 

Ensimmäisenä kouluvuonna oppilaita oli Sutelan koulussa 54. Oppilaiden määrä pieneni seuraavien vuosien kuluessa, mutta vuonna 1914 oppilaita oli jo 60, mikä antoi syyn toisen opettajan hankkimiselle, kun siihen asti koulussa oli toiminut vain yksi opettaja. Koulun opettajina toimi yksinomaan naisia pitkän aikaa, sillä koulun perustamispäätökseen sisältyi, että koulu olisi yksiopettajainen ja opettajan virassa toimisi nainen. Alku oli hankalaa, sillä ensimmäinen opettaja Hanna Savolainen anoi eroa jo syyslukukauden päätyttyä oppilaiden pahankurisuuden vuoksi. Seuraavat opettajat pysyivät virassaan pidempään. Tässä ensimmäisessä koulurakennuksessa käytiin koulua 1920-luvulle saakka.

Ensimmäisinä kylinä Juminen, Korpijärvi, Paloinen ja Kärsämäki alkoivat vaatia omaa koulua. Monien vaiheiden jälkeen 1920-luvun puolivälissä koulupiirijako saatiin valmiiksi ja kunta jaettiin kahteentoista koulupiiriin. Vuonna 1929 Sutelan koulun nimi vaihdettiin Kirkonkylän kouluksi.

Tutustu videoon Muistoja Varpaisjärveltä 1950-1960 luvuilta

Suomalainen työhevonen sai vuonna 2002 ansaitsemansa kunnianosoituksen Varpaisjärven harjoitusraviradan pääsuoran varteen, kun paikalle rakennettiin Hevosajoneuvomuseo Hepola. Hepola on Lions Club Varpaisjärven, Varpaisjärven hevosystävien ja lukuisten muiden järjestöjen yhteistyössä aikaansaama museorakennus. Museossa on esillä erilaisia hevosajoneuvoja, hevosvetoisia työkoneita ja -laitteita sekä maatalouskoneita ja työvälineitä, esimerkiksi puinen puimuri. Museo on avoinna kesäisin ja sinne opastetaan kotiseutumuseon kautta.

Ajatus Hevosajoneuvomuseon rakentamisesta syntyi, kun Maalaismarkkinoiden perinnepihalta siirrettiin 1990-luvun alussa jälleen kerran vanhoja työkoneita omistajien varastoihin. Monet koneet olivat säilytyksessä ulkosalla ja näin ollen vaarassa tuhoutua. Väliaikainen säilytyspaikka esineille löytyi Enson uittovälinevarastosta Varpasen rannalta. Varpaisjärven Lions Clubit yhdessä muiden järjestöjen kanssa ehdottivat kunnalle, että rakennettaisiin harjoitusraviradan viereen Hevosajoneuvomuseo, johon kunta tekisi rakennuspiirustukset, hoitaisi lupa-asiat ja antaisi tarvikkeet, mutta työt tehtäisiin talkoilla. Rakennustalkoisiin sitoutuivat LC Varpaisjärvi, LC Susj Varpaisjärvi, Varpaisjärven Hevosystäväin seura, MTK Varpaisjärvi ja Varpaisjärven maa- ja kotitalousseura sekä lukuisat yksityishenkilöt sekä yritykset erilaisin työpanos- ja tavaralahjoituksin. Rakennustyöt aloitettiin toukokuussa 2002 ja museorakennus valmistui raviradan kupeeseen saman vuoden syksyllä ja paikka ristittiin Hevoajoneuvomuseo Hepolaksi.

Hepola on kunnianosoitus suomenhevoselle, joka on ollut uskollinen kumppani niin sodan kuin rauhan aikana ja siihen on voinut luottaa kätilön hakumatkalla, maa- ja metsätaloustöissä sekä viimeisellä matkalla kirkkomaahan. Varpaisjärveläisille erityisen rakas ja merkityksellinen suomenhevonen on Ruuna Reipas, joka pitkän juoksijauransa aikana (1951-1965) ravasi teillä, jäillä ja radoilla noin 1300 kilpaa. Neljän parhaan joukkoon sijoituttiin 563 startissa, joissa ensimmäiselle palkinnoille yllettiin 348 kilpailussa.

Raviradan rakentamista varten kunta oli aikeissa vuokrata maata seurakunnalta, mutta seurakunnalla oli yksi ehto, joka ei ravitoimintaan istunut: jumalanpalveluksen aikaan ei raviradalla olisi saanut olla mitään ohjelmaa. Lopulta seurakunta luovutti alueen kunnan omistukseen metsäalaa vastaan ja paikalle rakennettiin ravirata. 

Museo kertoo suomenhevosesta myös aukioloaikojensa ulkopuolella näiden verkkonäyttelyiden kautta.

Varpaisjärven juhlatalo oli alun perin rakennettu Suojeluskunnan taloksi 1920-luvun alussa. 1930-luvulla suojeluskunta meni vararikkoon ja se lakkautettiin 1940-luvun loppupuolella. Tämän jälkeen talo siirtyi maamiesseuran omistukseen. Kerrotaan, että sodan loppumisen jälkeen talolla pidettiin luvattomia tansseja ja poliiseja olisi tullut Iisalmesta asti tilannetta rauhoittamaan. 

1960-luvulla maamiesseura joutui talousongelmiin korjattuaan taloa, sillä heillä ei ollut varaa maksaa korjausta varten hankittuja tarvikkeita. Velkojana ollut Kuopion Osuuskauppa uhkasi pakkohuutokaupata talon ja paikkakuntalaiset pelkäsivät, että Varpaisjärven ainoa isompi kokoontumistila menee Osuuskaupan apulantavarastoksi. Lopulta kunta päätyi lunastamaan talon, tilanne raukesi ja talo nimettiin Juhlataloksi. 

Kunta saneerasi rakennuksen nuorisotiloiksi ja rakennusta laajennettiin, jolloin siihen saatiin mm. uudet sosiaalitilat. Talossa pidettiin paljon erilaisten yhdistysten, liikelaitosten ja seurojen tilaisuuksia. Vire järjesti talossa tansseja ja talossa toimi aikoinaan myös elokuvateatteri Varbio.

Kun liikuntahalli valmistui, kunta päätti purkaa tarpeettomaksi käyneen Juhlatalon. Purkupäätöksestä laitettiin ilmoitus Matti ja Liisa -lehteen. Kirjailija Lasse Lehtinen kertoi olevansa kiinnostunut rakennuksesta ja suunnitteli sen siirtämistä Valkeisen rannalle. Hanke kuitenkin kaatui arkkitehdin toteamukseen, ettei rakennus sopisi suunniteltuun käyttötarkoitukseen. Juhlatalo purettiin 2000-luvulla.

Suojeluskuntatoiminnan historiaa
Vuonna 1918 vahvistetun asetuksen mukaan suojeluskuntalain tarkoituksena oli edistää kansan puolustuskuntoisuutta sekä turvata laillista yhteiskuntajärjestystä. Tämän toteuttamiseksi suojeluskunnat antoivat sotilaallista kasvatusta, edistivät voimistelua, urheilua ja kansalaiskunnon kasvamista sekä toimivat tarvittaessa armeijan tukena ja avustivat järjestysviranomaisia.  

Varpaisjärvellä suojeluskuntalaiset olivat hajaantuneet toukokuussa 1918 rauhan askareisiin. Suojeluskuntaan liittyminen ei kiinnostanut varpaisjärveläisiä ja paikallispäällikön oli lähdettävä keräämään jäseniä talosta taloon, jonka jälkeen suojeluskuntaan saatiinkin 38 jäsentä. Jäsensitoumukset uusittiin 1920 ja tuolloin jäsenmäärä oli peräti 120. Tämän jälkeen sekä jäsenten että kyläosastojen lukumäärä lähti kuitenkin jälleen laskuun. Tähän kehitykseen vaikutti paljon paikallispäälliköiden tiheä vaihtuminen. 

Suojeluskunta osti ensimmäisen talonsa 1920. Seuraavan vuoden aikana käytiin kunnan kanssa neuvotteluja suojeluskuntatalon ja kansakoulurakennuksen vaihtamisesta keskenään. Asia raukesi kunnan korkean välirahavaatimuksen takia. Uuden suojeluskuntatalon hankkiminen 1922 vei suojeluskunnan talouden niin ahtaalle, että se jätti konkurssihakemuksen. Pohjois-Savon suojeluskuntapiirin väliintulon ansiosta konkurssilta kuitenkin vältyttiin. 1930-luvulla suojeluskunta meni vararikkoon ja se lakkautettiin 1940-luvun loppupuolella Moskovan välirauhan ehtojen nojalla.


Kuvat: 
Vireen järjestämä hyväntekeväisyysottelu 1950-luvulla maamiesseuratalon edessä 
Vappuna 1929 suojeluskuntatalon edessä

Lähteet: 
Jussi Tervon haastattelu
Kunnan Jussi monessa mukana, Jussi Tervo
Varpaisjärvi-kirja

Lapinlahdentien alkupäässä sijaitseva Kirkkoharju eli Syrjäharju katkaistiin vuosina 1926–1930 Lapinlahdentien rakentamisen yhteydessä.  Tien oikaisulla oli pituutta vain 830 metriä, mutta ”paksuutta” yhden talven kaivamisen jälkeen harjun syvimmällä kohdalla oli vielä 11,5 metriä. Hanke toteutettiin pääosin kunnan varoilla. Valtio myönsi siihen apurahaa vuonna 1930 hankkeen ollessa jo lopuillaan. Apurahaa haettiin myös vuonna 1927, mutta anomus hylättiin, koska hakemuksessa erehdyttiin kertomaan, että tien rakentaminen säästäisi kunnan yhden ylimääräisen koulun eli Pinnunmäen koulun rakentamiselta, joten valtio katsoi hankkeen täysin kunnan sisäiseksi asiaksi. 

Harju katkaistiin käsivoimin ja 5.000 kuutiometriä soraa kuljetettiin työntekijöiden itse tekemillä kottikärryillä harjusta tienpenkereelle ja harjun vierellä olevaan suohon. Soraa käytettiin myös muihin tarkoituksiin ympäri pitäjää, mutta lopulta yleinen soranotto lopetettiin harjun ympäristön suojelemiseksi 1950-luvulla. Harjun vieressä sijaitseva paloasema valmistui vuonna 1951.

Vuonna 1921 valtio otti vastuulleen tärkeimpien yleisten teiden rakentamisen ja kunnossapidon. Varpaisjärven kohdalla tämä tarkoitti sitä, että valtio huolehti pääteistä väleillä Nilsiä-Varpaisjärvi-Lapinlahti ja Sutela-Korpinen. Loppujen teiden huolto huutokaupattiin kilometrin pätkissä asukkaille. 

Vuodesta 1883 tiekustannukset olivat osittain valtion harteilla, mutta sitä ennen teiden rakentaminen ja kunnossapito oli maanomistajien vastuulla. Maantieosuudet jaettiin koko kihlakunnan talojen kesken riippumatta siitä, kulkiko tie lähelläkään taloa. Teistä koituvat kustannukset saattoivat olla syrjäkylien asukkaille moninkertaiset valtateiden varrella asuviin verrattuna, sillä heidän maksettavakseen tuli kylätieosuus sekä mahdollisesti vielä pitkä yksityistieosuus. Pikkuhiljaa vastuu teistä siirtyi tiemestaripiireille, jotka Tie- ja vesirakennushallitus oli perustanut. Varpaisjärvellä toimi oma tiemestaripiirinsä 1930-1960 –luvuilla, mutta lopulta se yhdistettiin Rautavaaran piiriin. Varpaisjärvellä rakennettiin ahkerimmin teitä vuosina 1950-1970.

Lähteet: Jussi Tervon haastattelu
Varpaisjärvi-kirja

Varpaisjärven mylly yhdessä paloaseman, joka sijaitsee myllyä vastapäätä, kanssa muodostavat Lapinlahdelta päin saavuttaessa keskustan sisääntuloväylän maamerkin.  Betoniperustainen punaiseksi maalattu pystyrimalaudoitettu korkea myllyrakennus alkuperäisine valko-vihreine ikkunoineen ja ovineen on näyttävä maatalouteen voimakkaasti liittyvää rakennuskantaa kirkonkylän keskustassa. Rakennus on alkuperäinen, harvinaistuva, edustava ja todistusvoimainen jälleenrakennuskauden mylly keskellä kylää.

Varpaisjärven Mylly Oy perustettiin 1949 ja myllyrakennus valmistui vuonna 1950. Perustajina olivat Amerikasta kotiutunut liikemies Heikki Ville Lyytikäinen, maanviljelijä Paavo Tuovinen ja pankinjohtaja Antti Hartikainen. Samaan aikaan myllyn valmistumisen kanssa Varpaisjärvelle tuli sähköt Lapinlahdelta tulevan voimalinjan valmistumisen myötä, mikä teki Varpaisjärven Mylly Oy:stä yhden ensimmäisistä sähkömyllyistä paikkakunnalla. Enimmillään myllyn vuosittainen jauhatusmäärä oli 1960-luvulla, jolloin jauhatettiin yli miljoona kiloa. Jauhatusmäärät laskivat, kun peltoja ruvettiin laittamaan pakettiin, viljaa myytiin enemmän jyvinä ja tiloilla yleistyivät sähköllä toimivat kotitarvemyllyt. Eino Nikulainen toimi myllärinä 25 vuotta, minkä jälkeen paikalla jatkoi hänen poikansa Pentti

Kunta osti myllyn Varpaisjärven Mylly Oy:ltä 1990-luvulla. Se toimi varastona ja myllyä vuokrattiin kesäravintolatoimintaan.

Myllytoiminnan historiaa
Myllyt ja sahat olivat maaseudun varhaisinta teollisuutta. Pieniä vesimyllyjä Varpaisjärvellä oli jo 1700-luvulla lähes kaikissa jakokunnissa. Varpaisjärven alueella oli lukuisia koskia, joista saatiin yltäkyllin myllyjen tarvitsemaa vesivoimaa. Pieniin puroihin saatiin myllyn paikka patoamalla ja suurempiin koskiin, kuten Atrotkoskeen, myllyjä perustettiin vasta 1800-luvulla. Vesimyllyjen lisäksi käytössä olivat tuulimyllyt, joita niitäkin Varpaisjärvellä oli runsaasti. Vielä 1900-luvun alussa pieniä vesi- ja tuulimyllyjä oli melkein jokaisessa kylässä, joten myllymatkat olivat kohtuulliset. Pitkälänmäen Pirttimäessä jauhettiin tuulimyllyllä vielä 1943.

Lähteet:
Varpaisjärvi-kirja

Yleisten teiden varsilla oli jo keskiajalla oltava matkustajille tarjolla taloja, joista saattoi saada kyydin, ruokaa ja yösijan maksua vastaan. Kuninkaan ja valtion asioilla liikkuvilla oli oikeus saada nämä palvelut ilmaiseksi keneltä talolliselta tahansa. 

Suomessa alettiin perustaa säännöllisiä majapaikkoja teiden varsille 1640-luvun jälkeen. Kievarit tarjosivat kyytipalveluja, tallitilaa hevosille, ruokaa ja yösijaa. Varpaisjärven vanhin kievari, 1830-luvun maissa perustettu Sutelan kievari, oli toiminut useissa taloissa olemassaolonsa aikana. Viimeiseksi se sijaitsi Fredrik Turusen talossa vuosina 1929–1946. Tällöin kievaria nimitettiin Turusen kievariksi. 
Kievarissa kävi monenmoista väkeä: maaherroja, piispoja, ministerejä, kansanedustajia ja teatteriseurueita. Erityisesti Iisalmen Työnväenteatterin vierailut johtajakaksikko Emmi ja Eino Jurkan kanssa ovat jääneet Turusen mieleen. Turusen kievari lopetti toimintansa Varpaisjärven kievareista viimeisenä.

Kyydit alkoivat vähetä kievareissa autoliikenteen yleistyessä. Kyytilaki kumottiin kuitenkin vasta 1955, vaikka se oli jo parikymmentä vuotta aiemmin menettänyt käytännön merkityksensä. 

Fredrik Turunen (1886-1977) oli mukana hämmästyttävän monenlaisissa yhteiskuntaan liittyvissä toimissa ja hänen muistelmiaan on lainattu ahkerasti Varpaisjärvi-kirjassa. Turunen toimi Varpaisjärven seurakunnan suntiona yhteensä 42 vuotta ja oli mukana ensimmäisessä kirkkovaltuustossa. Lisäksi hän oli mukana vuonna 1912 perustetun Varpaisjärven säästöpankin alkuvuosien toiminnassa. Turunen toimi jonkin aikaa pankin kirjanpitäjänä ja pankki myös toimi osan aikaa hänen talossaan. Hän oli myös Varpaisjärven Osuuspankin hallintoneuvoston puheenjohtajana 1954-62. Turunen toimi myös räätälinä maanviljelyn ohella 1900-luvun alkupuolella muutaman vuosikymmenen ajan.  Turunen oli myös ensimmäisen kirjaston johtokunnan puheenjohtajana ja hän toimi erilaisissa koulutoimen hallintotehtävissä 1950-luvun loppuun saakka. Hän toimi myös kunnan ”kasöörinä” eli rahastonhoitajana.
Kunnallislautakunnan johtajana hänen mainitaan olleen 1929 ja köyhäinhoitolautakunnan rahastonhoitajana 1920-luvulla. Olipa hän 1907 perustetun Ylä-Savon Osuusliikkeen varakirjurinakin. Varpaisjärven telehvooni-osakeyhtiö oli perustettu 1912 ja kukapa muu olisikaan hoitanut kahdeksannumeroista keskusta kahdeksan ensimmäistä vuotta, kuin Fredrik Turunen. 

Lähteet: 
Jussi Tervon haastattelu
Varpaisjärvi-kirja

Ruuna Reippaan sanotaan varmistaneen aikanaan Varpaisjärven maineen hevospitäjänä suurella ravimenestyksellään. Varpaisjärvellä oli vahvat hevospitäjän perinteet ja siellä pidettiin suhteellisesti runsaammin hevosia muihin kuntiin nähden vuoden 1920 maatalouslaskennan mukaan. 
Reipas syntyi vuonna 1948 Kortesjärvellä Lauri Ylikosken kasvattina. Se sai alun perin nimekseen Poju. Pojusta aiottiin työhevosta, joten se ruunattiin. Poju myytiin pian Evijärvelle Paavo Kontiaiselle 20 000 markasta, joka myi sen edelleen Kokkolan markkinoilla. Poju vaihtoi omistajaa vielä pari kertaa aina hieman korkeammasta summasta. Pienviljelijä Aapeli Miettisen poika Väinö osti Pojun lopulta Iisalmen markkinoilta 38 000 markalla. Poju oli tuolloin kolmivuotias, laiha ja vaisu. Isä ihmetteli, miten poika oli tuonut kaupungista asti moisen "karvakukkaron". Hyvällä laitumella tuskin kävelykuntoinen Poju kuitenkin kohentui nopeasti, ja Aapeli Miettinen vaihtoi sen pojaltaan viisivuotiasta tammaa ja 10 000 markkaa vastaan. Reipastunutta hevosta alettiin pian kutsua Reippaaksi.

Abel (Aapeli) Miettisen (1903–1985) omistamasta Reippaasta tuli aikansa ravilegenda, jonka ura oli pitkä ja menestyksekäs. Reipas kilpaili vuosina 1952–1965. Se voitti urallaan noin 1300 lähdöstä ennätykselliset 348 kertaa, joista yhden kauden aikana enimmillään 62 kertaa. Palkintoja kertyi kaikkiaan 550. Reipas oli Suomessa eniten rahaa voittanut ravuri vuosina 1958–1960, jolloin sen kunkin kauden aikana ansaitsema palkintosumma oli yli miljoona vanhaa markkaa. Reipasta ohjasti useimmiten Aapeli Miettinen itse. Reipas voitti Kouvolan suurmestaruuden vuonna 1960 ja Tampereen suurmestaruuden vuonna 1963 ja oli paras suomalainen hevonen Moskovan raveissa vuonna 1957. 

Reipas kilpaili vuosittain täyden kauden tammikuun jääraveista kauden loppuun syyskuussa, joskus neljäkin lähtöä viikonlopun aikana, eikä osoittanut väsymisen tai lannistumisen merkkejä. Sen ravi oli nopeaa ja puhdasta, eikä se juuri koskaan pyrkinyt laukkaamaan. Uransa aikana Reipas rikkoi joitakin suomenennätyksiä ja lukuisia rataennätyksiä. Sen omaksi ennätykseksi jäi 1609 metrin matkan aika 1.25,4 (kilometriaika 1.24,4).
 Reippaan viimeiseksi ravivuodeksi jäi kolmentoista vuoden juoksu-uran jälkeen vuosi 1965, jolloin se huhtikuuhun mennessä juoksi vielä neljä voittoa ja saavutti kauden parhaana aikanaan 1.33,4. Aapeli Miettinen piti Reippaan raviuran loputtuakin, eikä suostunut myymään ruunaa, vaikka sai siitä monia tarjouksia; esimerkiksi Kalle Hagert tarjosi Reipasta vastaan viittä ravuria ja kuljetusautoa. Varsinaisen uransa päätyttyäkin Reipas pysyi vireänä ja vielä 20-vuotiaana osallistui lähtöön saaden voitonkin. Kun Reipas kuuli laitumella ollessaan hanurinsoittoa naapurista, se arveli olevansa kilpailemassa ja ravasi yksin ympyrää. Reipasta 15 vuotta hoitanut Pentti Miettinen kuvasi ruunaa "äärettömän vireäksi ja kiihkeäksi".
 
Ruuna Reipas Poroveden jäällä 1956, ohjaksissa Aapeli Miettinen

Ruuna Reipas Moskovassa 1957

Reippaan patsas on Herman Joutsenen teos. Se paljastettiin kunnanviraston edessä vuoden 1987 maaliskuussa. Samalla teetätettiin myös 30 Reippaan pienoispatsasta, joista Suomen Hippos osti kymmenen. Näillä pienoispatsailla rahoitettiin varsinaisen patsaan hankintaa.

Lähteet: 
Varpaisjärvi-kirja
Kunnan Jussi - monessa mukana, Jussi Tervo
Sirpa Miettinen

Varpaisjärveläisiä lähdössä jatkosotaan 20.6.1941
Kuva Eino Pietikäinen

Vapaussodan aika Varpaisjärvellä
Kun Suomi 6.12.1917 itsenäistyi, jäi itsenäisyydestä riemuitseminen varsin lyhyeksi, koska maassa vallitsi sekasortoinen yhteiskunnallinen tilanne. Punakaartien sekä suojeluskuntien miesluku ja aseistus olivat kasvaneet maassamme marraskuun suurlakosta lähtien tuntuvasti. Tämä johti lopulliseen yhteentörmäykseen tammikuun 27. ja 28. päivinä. 
Varpaisjärvellä kokoontui 27.1. kymmenkunta miestä salaiseen kokoukseen Vanhaantaloon metsänvartija Väinö Koskenniemen kutsusta. Kokouksen seurauksena viisi miestä päätti lähteä Kuopioon asein, suksin ja eväin varustettuna. Varsinainen Varpaisjärven suojeluskunnan ensimmäinen harjoituspäivä oli helmikuun ensimmäisen päivän iltana Harjun talossa. Samana päivänä oli varpaisjärveläisille esitetty seuraava kuulutus: 
”Koska Suomen korkein hallitus, kansan eduskunta ja Senaatti on suojeluskunnalle uskonut järjestyksen ylläpidon, tahtoo Warpaisjärven Suojeluskunta kehoittaa yleisöä valvomaan visusti kaikkea epäjärjestystä ja rauhattomuutta ja ehkäisemään kaikkea vallattomuutta, että rauhalliset olot kansamme keskuudessa pääsisi vakiintumaan. Samalla kehoitetaan kaikkia oikeutta harrastavia ja Isänmaata rakastavia kansalaisia kokoontumaan Harjun taloon tänään kello 6 j.pp. neuvottelemaan asioista.”
Kehotusta noudatti noin 40 rihloin ja haulikoin aseistautunutta miestä, jotka vielä samana iltana osallistuivat Harjun talossa harjoituksiin. Varpaisjärvellä punakaartilaisten ja suojeluskuntalaisten välille ei syntynyt aseellisia selkkauksia ilmeisesti siitä syystä, että suojeluskunnalla oli sekä miehinen että aseellinen ylivoima.

Varpaisjärvi osallistui anteliaasti elintarvikekeräyksiin, vaikka osa omista kuntalaisistakin joutui turvautumaan petäjäiseen. Suojeluskunta lähetti helmikuun alussa Kuopioon 11 hevoskuormaa elintarvikkeita ja myöhemmin keväällä armeijalle lähetettiin vielä lisää elintarvikkeita, kärryjä, hevosia ja valjaita. Elintarvikkeita tarvittiin myös oman paikkakunnan suojeluskuntalaisille, ja nälkäisiä miehiä liittyikin suojeluskuntaan pelkästään turvatun toimeentulon houkuttelemina. 

Myös Varpaisjärvellä kuulusteltiin vangittuja punakaartilaisia ja muita ”epäilyttäviä” henkilöitä. Kuulusteluissa nousivat esille vuoden 1917 kansalaiskokoukset ja marraskuun suurlakon tapahtumat. Kaikkiaan kuulusteltiin kuutisenkymmentä henkilöä, joista noin puolta kuultiin todistajina. Kolmestakymmenestä vastaajasta kymmen tunnusti kuuluneensa punakaartiin. Kuulusteluihin joutui jo pelkästään siitä syystä, että sattui nimittelemään suojeluskuntaa sopimattomasti. 

Suurin osa kuulustelluista vapautettiin sen jälkeen, kun he olivat lupautuneet ”elämään rauhallisina kansalaisina”. Kuopion sotavankileirille lähetettiin viisi kuulusteltua. Tuomitut lähetettiin Lahteen ja Pietarsaareen sotavankileirille.  Varpaisjärveläisten tuomiot vaihtelivat kahdesta kymmeneen vuoteen. Tuomiot eivät kuitenkaan jääneet pitkiksi, sillä tuomioita lyhennettiin ensin valtiorikosylioikeudessa ja lopulta suurin osa vangeista armahdettiin jo syksyllä 1918 ja varpaisjärveläisetkin pääsivät vapaaksi vuoden loppuun mennessä.

Varpaisjärveläiset vapaussodan rintamilla
Rintamalinjojen muotoutuessa valkoisten ja punaisten välille Pohjois-Savo jäi selvästi valkoisen Suomen puolelle. Helmikuun alkupäivinä tilanne Kuopiossa oli ratkaisematon. Kumpikin puoli odotti miehistötäydennyksiä. Varpaisjärveltä viisi miestä osallistui vapaaehtoisina Kuopion taisteluihin. Kuopion noin 600 punaista antautui 8. helmikuuta ilman suurempaa vastarintaa, joten taistelujen jälkipuinti sujui suhteellisen rauhallisesti. Kuopion tapahtumat vaikuttivat rauhoittavasti myös ympäristöön: antautumisen jälkeen ympäristön punakaartien toiminta tyrehtyi ja olot rauhoittuivat. Punakaartien toiminta ei kuitenkaan kokonaan loppunut Pohjois-Savossa tähän, vaan Varkaudessa ja Leppävirralla toimivat edelleen vahvat punakaartilaisosastot. Varkauden valloitukseen helmikuun lopussa osallistui ainakin kaksi varpaisjärveläistä. Tämän taistelun tappiot olivat katkerat molemmin puolin. Taistelussa kaatui valkoisten puolelta 12 ja punaisten puolelta 20 miestä.

Varpaisjärveläisiä meni vapaaehtoisina myös Iisalmen suksikomppanian mukana Seinäjoelle helmikuun lopussa metsänvartija Jukka Jokisen johdolla. Tämä 18 miehen joukko jatkoi läntisen rintaman Lavian, Ahlaisten ja Suodenniemen taisteluihin.

Kolmanteen varpaisjärveläisten vapaaehtoisjoukkoon kuului 34 miestä. He lähtivät maaliskuun 6. Kuopioon kk-koulutukseen ja sieltä edelleen Tampereen valloitukseen sekä vielä tämän jälkeen Viipurin valloitukseen.   Maalis-huhtikuussa Varpaisjärveltä lähti vielä 26 vapaaehtoista Savon rykmenttiin. 

Kutsunnan kautta vapaussotaan joutui vielä 109 varpaisjärveläistä maaliskuun 11. päivän jälkeen. Kutsuntaan joutuneita oli kaikista väestöryhmistä. Myös vapaaehtoisina sotaan lähti miehiä kaikista väestöryhmistä talollisista loisiin, mutta talollisia oli kuitenkin suhteellisesti eniten. Kutsunnoista jäi pois kaikkiaan 32 miestä. Heissä oli Amerikkaan muuttaneita, tietymättömissä olevia, muualle Suomeen muuttaneita, vangittuja tai sairaita, johtuen siitä, että kutsuntaluettelot olivat varsin virheellisiä. 

Varpaisjärvi lähetti vapaussotaan 194 miestä, joista kaatui kolme ja vakavasti haavoittui seitsemän.

Varpaisjärveläiset 2. maailmansodassa

Talvisota
Suomi joutui mukaan 2. maailmansotaan 30.11.1939 Neuvostoliiton hyökkäyksen seurauksena. Tästä alkoi 105 päivää kestänyt talvisota, joka kokosi vapaussodan kahtia jakaman yhteiskunnan taistelemaan yhtenä miehenä yhteistä vihollista vastaan. Suomen ja Neuvostoliiton neuvottelut alueluovutuksista päättyivät tuloksettomina 13.11.1939. Suomessa sodan puhkeamiseen suhtauduttiin vielä tuolloin varauksellisesti, mutta puolustusvalmiutta oli jo lisätty kesän ja syksyn aikana, joskaan varautuminen ei ollut riittävää. Moskovan neuvottelujen epävarman ilmapiirin takia annettiin 12.10.1939 käskyt yleisen ja täydellisen liikekannallepanon suorittamisesta. Ensimmäinen YH-päivä oli lauantai 14.10.1939, jolloin Varpaisjärvelläkin kokoontui 503 miestä reservin ylimääräisiin harjoituksiin. Reserviläisten valtaosa taisteli talvisodassa Kuopion sotilaspiirin perustamassa Jalkaväkirykmentti 39:ssä, joka kuului 13. divisioonaan ja IV armeijakuntaan. Varpaisjärveläiset miehet oli sijoitettu IIP/JR39, jossa he muodostivat toisen pataljoonan kuudennen komppanian. Heidät keskitettiin 18.-20.10. Laatokan koillispuolelle Leppäsyrjään.

Laatokan Karjalan lisäksi varpaisjärveläisiä taisteli myös Suomussalmen ja Kuhmon suunnalla. Suomussalmella heitä taisteli mm. JR 27:n, JR 64:n JR 65:n ja Kev. Os 22:n riveissä. Täällä käytiin menestykselliset Raatteentien taistelut, joissa suomalaiset onnistuivat pysäyttämään ja tuhoamaan lähes täydellisesti neuvostodivisioonat. Raatteentien taistelujen jälkeen JR 64 siirrettiin Laatokan Karjalaan, jossa varpaisjärveläiset taistelivat mm. Kollaalla, Uuksussa ja Pitkässärannassa. 

Kannaksella käydyt taistelut vaikuttivat olennaisesti sodan lopputulokseen. Täällä varpaisjärveläisiä taisteli mm. 3. Pr:n JP 3:n ja JR 67:n riveissä osallistuen Taipaleenjoen, Summan, Lähteen, Leipäsuon, Kämärän, Honkaniemen, Säiniön, Sommeen, Tammisuon ja Talin taisteluihin. Varpaisjärveläisten voidaan sanoa olleen talvisodan tärkeimmillä rintamaosuuksilla ja suurin osa heistä taisteli Laatokan koillispuolella. Täällä heidän tappionsakin olivat suurimmat, sillä Laatokan Karjalassa heitä kaatui yli kaksinkertainen määrä Kannakseen verrattuna ja yli nelinkertaisesti Suomussalmeen ja Raatteeseen verrattuna. Talvisodan 105 päivää vaativat varpaisjärveläisiltäkin raskaan uhrauksen, josta ovat muistona sankarihaudan 50 korutonta muistokiveä. 

Talvisota päättyi Moskovassa välirauhansopimukseen, jonka täytäntöönpanossa ilmeni erimielisyyksiä, jotka eivät olleet omiaan parantamaan Suomen ja Neuvostoliiton suhteita. Myöskään Neuvostoliiton oma toiminta ei tukenut maiden välisten suhteiden kohentumista. Tämä ajoi Suomen lähentämään suhteitaan Saksaan ja osallistumaan Saksan rinnalla sotaan Neuvostoliittoa vastaan. Kesäkuun 25. päivä 1941 alkoivat Neuvostoliiton laajat pommitukset, jotka aloittivat jatkosodan.  Sota Suomen ja Neuvostoliiton välillä päättyi aselepoon 5.9.1944, jonka jälkeen suomalaiset joutuivat vielä voittajamaiden painostuksesta ajamaan saksalaiset pois Pohjois-Suomesta. Saksalaiset poistuivat Suomesta vasta 25.4.1945.

Varpaisjärveläiset jatkosodassa
Reilun vuoden ehtivät Varpaisjärvenkin miehet olla rauhan askareissa, kunnes jälleen alkoi liikekannallepano. Maaselän sotilasläänin alueella perustettiin 17.6.1941 14. divisioona, johon kuulunut JR 52 muodostettiin Iisalmen suojeluskuntapiirin alueella. Varpaisjärvellä perustettiin 18.-19.6.  I pataljoonan 2. ja 3. komppania. 

Varpaisjärveläiset lähtivät matkaan 20.6. aamulla aikaisin. Aamutee oli klo 04.00 ja klo 06.00 lähdettiin marssimaan kohti Lapinlahtea, josta matka jatkui junalla Nurmekseen ja sieltä edelleen marssien Petäiskylän maastoon.

Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon 22.6. ja kolme päivää myöhemmin myös Suomi oli jälleen sodassa Neuvostoliittoa vastaan. Varpaisjärveläisiä kuului 
14. divisioonan JR 52:een, jonka tehtävänä oli vallata Lentiera ja Repola. Tässä onnistuttiin osittain, mutta Omelian saarrostus- ja mottitaisteluista muodostui varpaisjärveläisille jatkosodan eniten uhreja vaatinut koitos. Pataljoonan tappioista tuli varpaisjärveläisten osalle sotapäiväkirjojen mukaan 14 kaatunutta ja 74 haavoittunutta.

Varpaisjärveläiset taistelivat myös Tsirkka-Kemijoen puolustuslinjan saarrostustaisteluissa heinä-elokuun vaihteessa. Rukavaaralla ja Rukajärvellä käytiin noin kolmen viikon ajan taisteluja elo-syyskuussa. Taistelut päättyivät 12.9. onnistuneesti Rukajärven valtaukseen. Samana päivänä saapui Rukajärvelle Varpaisjärveltä ”paketti- ja piimäauto” tuoden ruokaa. 

Taistelut Rukajärvellä jatkuivat 15.9. Ontajoen ylityksellä, jossa hyökkäyksen kärjessä oli II/JR 52. Sillanpääasema onnistuttiin saavuttamaan ja pitämään. Jatkosodan kolme ensimmäistä kuukautta vaativat 69 varpaisjärveläisen hengen, kun jatkosodan seuraavat kolme vuotta vaativat 48 kaatunutta.

Vuoden 1941 lopulla taistelu Rukajärven suunnalla supistui lähinnä partiointiin. Joulukuun puolivälissä kotiutettiin JR 52:sta kaikki ennen 1912 syntyneet alipäällystöön ja miehistöön kuuluvat reserviläiset. Tilalle saatiin alokkaita, joita alettiin kouluttaa talviolosuhteisiin. Varpaisjärvellä järjestettiin 150 palaavalle reserviläiselle tulojuhlat 17.-18.12. sodan alkumenestyksen innoittamana.

Asemasotavaihetta kesti yli kaksi ja puoli vuotta. Tuohon aikaan sisältyi vuorotellen sekä taistelutoimintaa että lepoa. Kevääseen 1944 mennessä Saksan asema alkoi murentua ja Neuvostoliitolle tarjoutui tilaisuus keskittää joukkojaan Karjalan kannakselle. Suurhyökkäys alkoi 9.6.1944. 

Varpaisjärveläisiä osallistui Kannaksen torjuntataisteluihin mm. Ps. D:n mukana. Muilla rintamalinjoilla neuvostojoukkojen hyökkäys alkoi myöhemmin. Rukajärven suunnalla torjuntataisteluja käytiin 14.6. lähtien. Sillanpääasema Tsirkka-Kemijoella saatiin kovien taistelujen jälkeen säilytettyä. 14. divisioona piti näin ollen vielä elokuussa 1944 hallussaan samoja asemia, jotka se oli valloittanut hyökkäysvaiheen aikana syksyllä 1941. Divisioona piti asemansa sodan loppuun asti. Kesän 1944 taisteluissa kaatui 14 varpaisjärveläistä. Viimeinen kaatuneeksi merkitty on lokakuulta, jolloin taisteltiin saksalaisia vastaan Pohjois-Suomessa. Rauhan tultua voimaan JR52 suoritti kotimatkan Rukajärveltä Ylä-Savoon jalkaisin matkan ollessa 460 kilometriä. Matka oli raskas, mutta joka askel toi kotiin päin. 

Jatkosodan vuosina varpaisjärveläisiä toimi useissa joukko-osastoissa, mutta pääosin kuitenkin Rukajärven suunnalla JR 52:n, JR10:n ja JR 31:n riveissä. 

Lähteet: 
Jussi Tervon haastattelu
Varpaisjärvi-kirja

Kesäkuussa 1906 perustettiin Varpaisjärvelle työväenyhdistys agitaattorin pitämän esitelmätilaisuuden jälkeen. Yhdistykseen liittyi 23 ihmistä, mutta yhdistyksen toiminta tyrehtyi heti perustamiskokouksen jälkeen, mikä oli tyypillistä Venäjältä Suomeen levinneen suurlakon innoituksesta perustetuille järjestöille. Järjestö perustettiin uudelleen vuoden 1907 tammikuussa, jolloin siihen liittyi 58 jäsentä. Yhdistyksen toimintainnostus kuihtui kuitenkin kesään mennessä, minkä jälkeen yhdistystä yritettiin herätellä vuosina 1909 ja 1912. Syinä kymmenen vuotta kestäneeseen vaikeaan alkuun työnväenyhdistyksen perustamisessa ja kansalaisten osallistumisinnon puutteessa olivat työnväenlehtien pieni levikki, tiedon puute ja kansalaisten passiivinen tai epäröivä asenne yhdistystä kohtaan. 

Varpaisjärven kirkonkylän ensimmäinen työnväentalo valmistui vuonna 1916, jolloin kirkonkylän työnväenyhdistys oli kerännyt riveihinsä 50 jäsentä.

Työväenyhdistys rakensi toisen työväenyhdistyksen talon kirkonkylän keskustaan 1920-luvulla. Kun yhdistys lakkautettiin v. 1930 kommunistilakien perusteella, talo siirtyi huutokaupalla Ylä-Savon Osuusliikkeelle. Vuonna 1936 Varpaisjärven säästöpankki osti työväentalon sekä tontin vuokraoikeuden. Säästöpankki tarjosi kunnalle talon ja tontin jakamista, minkä seurauksena talon ja tontin eteläpääty siirtyi kunnalle ja säästöpankki toimi pohjoispäädyssä.

Sotien jälkeen säädettiin laki, jonka nojalla eräiden lakkautettujen yhdistysten toimitalot palautettiin yhdistyksille. Valtio lunasti talon kunnalta ja tämän jälkeen talo palasi Sosiaalidemokraattiselle työväenyhdistykselle. Monien vaiheiden ja pitkien neuvottelujen jälkeen työväenyhdistys myi talon kunnalle 1950. Talossa oli kunnanvirasto vuoteen 1979 asti, jolloin kunnan toiminnot siirtyivät peruskorjattuun entiseen kansakoulurakennukseen. Työväentalo purettiin 1983.

Lähteet: 
Varpaisjärvi-kirja
Lapinlahden kunnan arkisto
O. A. Antila, Perinnealbumi

Entisajan sosiaalihuolto perustui ns. ruotuhoitoon, jossa pitäjän talot ryhmittyivät ruoduiksi eli piireiksi, ja kukin ruotu velvoitettiin elättämään tietty määrä sille uskottuja köyhiä. Itsenäistyneen Varpaisjärven kunnan alueella pidettiin vaivaisten sijoituskokouksia vuoden vaihteessa. Ruotuvaivaiset saivat talosta ruoan, vaatteet ja hoidon - ainakin asetuksen mukaan. Vaikka ruotuvaivaiset kuuluivat talonpoikaisyhteiskunnan alimpaan kastiin ja heidän sosiaalinen asemansa oli lähes olematon, he eivät kuitenkaan jääneet kokonaan yhteisön ulkopuolelle. 

Fredrik Turunen muistelee muistelmissaan:
”Vanhukset, jotka eivät voineet elättää itseään, sijoitettiin taloihin määräajoiksi manttaalin suuruuden perusteella. Joka omisti maata, niin sen piti elättää määrätyt päivät ja kuukaudet. Ja näitä mummoja ja ukkeja nimitettiin ruotulaisiksi ja istukkaiksi. Kun määräpäivät täyttyivät, niin sitten heidät muutettiin toiseen taloon, jolloinka tuli aina kova itku eron aikaan, jos talossa oli kohdeltu hyvin. Nämä piti myös vaatettaa ja muutettaessa toiseen taloon heiltä otettiin vaatteet   pois ja he saivat uudesta talosta taas vaatteet. Lapsia ja muita vaivaisia, jotka oli huollettava, myytiin huutokaupalla hoidettavaksi aina vuodeksi kerrallaan sille, joka halvemmalla otti.”

Perustan sosiaalihuollon järjestämiselle ja samalla Varpaisjärvenkin kunnalliskodin perustamiselle loi 1922 voimaan tullut köyhäinhoitolaki.  Lain mukaan kunnan kuului perustaa köyhäinhoitolautakunta ja kunnalliskoti. Vuonna 1920 kunta oli ostanut Uudispiha-nimisen maatilan, jonka yhteyteen perustettiin vaivaistalo, joka sai virallisesti nimekseen kunnalliskoti vuonna 1923. Uusi kunnalliskoti rakennettiin polttotiilestä ja sen katto oli galvanoitua peltiä. Talo valmistui 1928 ja se oli arkkitehti Axel Mörnen suunnittelema.  Kunnalliskoti rakennettiin valtion ja säästöpankin lainan turvin. 

Vuonna 1950 tuli voimaan uusi laki sosiaalihuollon hallinnosta ja järjestelyistä. Varpaisjärven huoltolautakunnan nimi vaihdettiin sosiaalilautakunnaksi vuonna 1952. Samana vuonna kunnalliskotia jouduttiin korjaamaan sen vaurioiduttua tulipalossa. Lisäksi rakennus saneerattiin 1960-luvun lopulla ja peruskorjattiin 1980-luvun alussa. Kunnalliskodin nimi vaihdettiin vanhainkodiksi vuonna 1962. Talo purettiin 2006 Palvelutalo Orvokin valmistuttua.

Lähteet:
Jussi Tervon haastattelu
Varpaisjärvi-kirja
O. A. Antila, Perinnealbumi

Tällä paikalla sijaitsi Varpaisjärven kunnan maatila.

Varpaisjärven kunta alkoi hankkia itselleen maita vuonna 1919 kunnan ankean taloudellisen tilanteen kohentamiseksi. Vuonna 1920 kunta osti tällä paikalla sijainneen Uudispiha-tilan, jota on kutsuttu myös Kunnantilaksi. Tilalla oli lähes 30 ha peltoa ja 247 ha metsää. Tilanhoitotoimikunta huolehti viljelyksistä. Aluksi tilalle ostettiin kaksi lehmää, hevonen, kotitarvesaha, sirkkeli ja lokomobiili eli höyrykone. Sementtinavetta rakennettiin tilalle 1938 ja samalla luovuttiin sahasta. 

Maatila koki muutoksia sotien jälkeen. Tuhannen hehtaarin tilasta jäi jäljelle asutustilojen lohkomisen jälkeen 400 hehtaarin tila, jonka viljelty pinta-ala oli 32 hehtaaria. Tilalla oli 25 lehmän lisäksi nuorta karjaa, sikoja ja hevosia. Peltoalaa kasvatettiin kaupoin, vuokraten ja vaihdoin esimerkiksi pappilan pellot seurakunnalta vaihdettiin metsäpalstaan ja näin käyttöön saatiin 42 ha peltoa, johon sisältyi Berliinin 10 ha:n laitumet. Laitumet kunta oli raivannut Rosvopetäikkö-nimisestä alueesta.

Tilan vakinaiset työntekijät olivat tilanhoitaja, tallimies sekä kaksi työmiestä. Tilanhoitajina toimivat 1920- ja 1930-luvulla O. F. Kuvaja ja August Kekkonen, 1940-luvulla Elias Pirkkolainen, Paavo Korhonen ja Eino Ekola, vuosina 1948-58 Heikki Jantunen, 1958-62 Pekka Rissanen ja vuodesta 1962 lähtien Jussi Tervo. Muita tilan työläisiä olivat mm. työmies/tallimies Otto Väisänen ja traktorimies Vilho Hiltunen.

Monenlaista yhteistoimintaa
Kunnantila oli pitäjän suurin maidontuottaja. Tinkimaidon hakijoitakin oli viitisenkymmentä. Tuohon aikaan kunnat omistivat yleisesti maatiloja ja kuntien omistamilta tiloilta saatuja tuotteita käytettiin kuntien omien laitosten ruokahuollossa. Yhteistyö oli tiivistä varsinkin kunnalliskodin kanssa, jonne sekä vietiin tuotteita ja toisaalta kunnalliskodin ”hoidokit” osallistuivat myös maatilan töihin. 
Kunnalliskoti oli maatilan päärakennuksen yhteydessä. Uusi kunnalliskoti rakennettiin 1928 nykyisen palvelukeskus Orvokin paikalle. Tilalla, heinätöissä ja perunannostossa, oli apuna myös kirkonkylän perheiden äitejä. Esimerkiksi perunat poimittiin urakkapalkalla, ½ hl laatikko oli 1 mk. Kansalaiskoulun oppilaat kävivät kunnantilalla työharjoittelussa ja töihin kuului esimerkiksi perunanlajittelu.
Kunnantila palveli monin eri tavoin kuntalaisia ja monenlaisia asiakkaita. Lähiseudun viljelijät käyttivät astuttamassa emakoita kunnantilan karjulla. Kunnantilalle oli sijoitettuna Maamiesseuran hevososaston siitosori 1940-50-luvulla ja siitoskäyttö oli runsasta. 60-luvulla kunnantilalle ostetulla Jaakko-kuivurilla kuivattiin viljaa ulkopuolisille silloin, kun tilalla ei ollut omaa kuivattavaa. Tilanhoitajan töihin kuului myös halkokauppa. Vuosittain myytiin 200 kuutiometriä halkoja. Kunnantila tuotti rahaa kunnan kassaan myös tinkimaidon myynnillä. Myös tämä lisäsi tilan kannattavuutta, koska tinkimaidosta saatiin parempi litrahinta kuin meijeriltä. Tinkiläisiä oli parhaimmillaan viitisenkymmentä. Tinkimaidon myynti oli merkittävä tulo, sillä tinkimaidon hinnan ja meijerin maksaman erotuksella saatu tulo riitti karjakon palkkaamiseen. 70-luvun alussa hankittiin mansikkamuovin levityskone, jota vuokrattiin myös muille mansikanviljelijöille. Kunnantilan tilanhoitaja hoiti myös muita erikoisia ja erilaisia tehtäviä: kunnanlääkärille piti ajaa käyttövesi tonkilla lammesta Berliinistä, koska kaivo oli kuivunut ja kunnanlääkärin vastaanoton (joka sijaitsi nykyisessä Kunnantuvassa) jätesäiliön tyhjennys ja vienti kaatopaikalle kuuluivat myös näihin tehtäviin.

Ei niin hyvää, ettei jotain huonoakin…
Se, että tilan navetta sijaitsi kirkonkylän ytimessä, aiheutti tilanhoidolle haasteita. Valituksia hajuhaitoista tuli lähiasukkailta ja kouluilta. Koulukeskuksen ja kunnantilan väli oli peltoa, kun Lepolan vanhustentaloja ja muita rivitaloja ei ollut vielä rakennettu. Berliinissä sijaitsevalle kesälaitumelle karja kuljetettiin irrallaan maantietä pitkin ja eräänkin kerran lehmä oli poikennut tieltä tienvarren talon kasvimaalle talloen juuri laitetun kasvimaan. Tietysti tästäkin tuli valituksia. Berliiniin oli vietävä myös lantakuormat kylän läpi. Höyryävä lantakuorma toi omat hajuhaitat kylänraitille.
Vuonna 1953 kunnantilan pinta-ala oli hieman vajaa 23 ha peltoa ja 140 ha metsää. Kunnan maatilan kannattavuus ja toistuvat tappiolliset vuodet 1950-luvulla aiheuttivat vilkasta keskustelua toimenpiteistä, joilla maatilan kannattavuus kohoaisi. Erillisen toimikunnan piti selvittää tappion syyt sekä tutkia maatilan vuokraamismahdollisuuksia. Vuonna 1957 valtuuston kokouksessa päätettiin kuitenkin huutoäänestyksellä (13-7) jättää maatila toistaiseksi vuokraamatta. Vuosina 1958-70 maatila tuotti 65 000 markkaa, josta kolmen viimeisen vuoden puhdas tuotto oli keskimäärin yli 10 000 mk. Vuosina 1958-70 investoitiin maatilan kalustoon, rakennusten peruskorjauksiin ja salaojitukseen 34 000 mk.

Kehitystä ja uusia tuulia
Karjatalouden kehitys näkyi tilan lehmien vuosituotoksissa, joka oli 1920-luvulla 2000 litraa, 1950-luvulla 3000 litraa ja jalostuksen ansiosta päästiin lopulta 5300 litran keskituotokseen. Vuosina 1959-60 tilalle hankittiin kahdeksan Ay-lehmävasikkaa.
Valtio rajoitti maidontuotantoa 1960-luvulla ja niinpä moni maatila lopetti toimintansa. Varpaisjärven kunnantila jatkoi kuitenkin karjanpitoa aina vuoteen 1970. Valtio maksoi tuolloin lehmistä tapporahaa 500 markkaa päätä kohden ja niinpä lehmät myytiin teuraaksi. Navetta jäi tyhjilleen, mutta sille keksittiin uutta käyttöä: vuonna 1972 remontoiduissa navettatiloissa aloitti toimintansa leipomo, joka toimi tilalla lähes 10 vuotta.

Vuodesta 1969 alkaen maatilalla viljeltiin pääasiassa rehuviljaa. Tilalla oli tehty jo aiemminkin kokeiluja erikoistumisen suuntaan esimerkiksi vuonna 1964 kokeiltiin sokerijuurikkaan viljelyä. 1967 tehtiin päätös mustaherukanviljelystä, mutta herukanviljelyä kokeiltiin vain kahden vuoden ajan. Seuraavaksi ryhdyttiin viljelemään mansikkaa. Kunnan esimerkin innoittamina maanviljelijät kiinnostuvat mansikasta saatavista lisätuloista ja parhaimmillaan pitäjästä löytyi kolmisenkymmentä mansikkatilaa. Kunnan kohdalla viljely loppui, kun mansikkamaa tarvittiin rivitalotonteiksi. 1969 alettiin keskustella tuotantosuunnan muutoksesta ja päätös puutarhan perustamisesta tehtiin kunnanvaltuuston 60-vuotisjuhlakokouksessa vuonna 1971.

Kauppapuutarhasta luovuttiin vuonna 1976. Toimintavuosi 1983 oli maatilan osalta käytännön viljelyn viimeinen vuosi.
Kunnantilalla kokeiltiin myös kasvihuoneviljelyä, jota ei kuitenkaan saatu kannattavaksi ja kasvihuoneet myytiin myöhemmin yksityiselle yrittäjälle. Hänen aikanaan puutarha oli Suomen suurin leikkoruusujen tuottaja.
Varpaisjärven Kunnantila lienee ollut viimeinen toimiva kunnan maatila Pohjois-Savossa. Nykyään suurin osa tilan pelloista on rakennettua taajama-aluetta.
Kunnantilan rakennukset purettiin 1990-luvun alussa ja paikalle rakennettiin viiden rivitalon taloyhtiö.
 
Etualalla Eino Kolarin kauppaliike ja taustalla kunnan maatila

Lähteet: 
Jussi Tervon haastattelu
Kunnan Jussi - monessa mukana
Varpaisjärvi-kirja

Urheilutoiminnan historiaa
Ennen urheiluseurojen perustamista urheilu kuului aatteellisten ja poliittisten järjestöjen toimintaan. Urheilukilpailuja järjestivät mm. suojeluskuntajärjestöt, työväenyhdistykset, nuorisoseurat ja maamiesseurat. Valmentamisesta sen varsinaisessa merkityksessä ei tuolloin vielä voitu puhua. Kun kirkonkylän sosialistinen nuoriso-osasto otti urheilun ohjelmaansa ja harrastus levisi nopeasti koululaisten keskuudessa, kansakoulun johtokunta näki aiheelliseksi rangaista oppilaitaan tällaisesta toiminnasta. Menettelyn syynä lienevät kuitenkin olleet pikemminkin puoluepoliittiset erimielisyydet, kuin urheilua vastustava asenne.   

Varhaisimpia merkintöjä Varpaisjärvellä järjestetyistä hiihto- ja yleisurheilukilpailuista on vuodelta 1921. Kilpailujen järjestäjänä oli suojeluskunta. Suojeluskunnan poikaosaston tärkein toimintamuoto oli tuohon aikaan urheilu. Urheilukenttä oli kuitenkin pieni ja riittämätön vastaamaan yleisurheilukilpailuihin tarvittavaa tasoa. Pienikokoisen urheilukentän kunnostus aloitettiin vuonna 1932. Valtuusto rahoitti kentän kunnostuksen myymällä maata, minkä jälkeen myös jalkapallo ja pesäpallo otettiin toimintaohjelmaan mukaan. 

Urheilu tulee osaksi kunnallista toimintaa
Sotavuosien jälkeen urheilutoiminnan asema vahvistui kunnallishallinnossa ja vapaaehtoinen seuratyö kehittyi uusille urille. Merkittävin uudistus urheilutoiminnan organisoinnissa oli urheilulautakunnan perustaminen 1949. Aloitteen lautakunnan perustamisesta teki urheiluväki. Paikkakunnalle oli perustettu urheilu- ja voimistelujärjestö Varpaisjärven Vire jo vuonna 1945. Urheilulautakunta oli vapaaehtoinen, mutta se nähtiin tarpeelliseksi erityisesti urheilukentän paikan valinnan ja sen rakentamisen suunnittelun vuoksi. Uusi urheilukenttä rakennettiin 1950-luvulla. 

Alun perin urheilukentän paikalla oli soistunut suppa. Vireen sihteeri Pekka Tuulos ehdotti urheilukentän rakentamista supan paikalle. Urheilukenttä rakennettiin risumaton päälle ja rakentaminen kesti useita vuosia. Urheilukenttää on uusittu sen valmistumisen jälkeen useita kertoja.

Varpaisjärven Vire
Varpaisjärven Vireen toimintaan kuuluivat alkuvuosina hiihto, pesäpallo, suunnistus ja yleisurheilu. Kun urheilukenttä ja hyppyrimäki valmistuivat, seura lisäsi lajivalikoimaansa, mutta tiukka taloustilanne ja heikot valmennusolosuhteet pakottivat keskittymään vain muutamiin lajeihin. Seitsemänkymmentäluvun puoliväliin harrastettiin ennen kaikkea hiihtoa, suunnistusta ja pesäpalloa. Lyhyen aikaa myös mäenlasku oli suuressa suosiossa ja harrastajia oli paljon. 1970-luvun alussa Vireellä oli aktiivista nuorisotoimintaa, jossa pääpaino oli yleisurheilussa. Varpaisjärven Vire, Iisalmen Visa ja Lapinlahden Veto järjestivät ikäkausiurheilijain seuraotteluja ja tämän toiminnan tulokset alkoivatkin pian näkyä. Ikäkausiurheilijoilla Vire saavutti Pohjois-Savon piirissä aseman, jota harvalla vastaavalla seuralla silloin oli. 

Varpaisjärven Tenho 
  Vuonna 1951 perustettiin seura nimeltä Varpaisjärven Tenho, joka kuului työnväen urheiluliittoon. Seura oli suosittu ja toiminta oli varsin vilkasta erityisesti 50-luvun alussa. Seura kuitenkin kuihtui pois 50-luvun puolivälin jälkeen, koska jäsenmäärä väheni.

Suomen juhlavuosien huomiointi istutuksin
Urheilukenttää reunustavan harjun kupeeseen tehtiin viisi metriä korkein kirjaimin Suomi 50 -istutus. Idea lähti Lions Clubin aloitteesta vuonna 1967 ja se sai runsaasti huomiota sekä lehdistössä että radiossa. Puiden istutuksen opastajana oli metsäteknikko Reino Leinonen metsänhoitoyhdistyksestä ja hänen avustajanaan oli maaherra Risto Hölttä. Tuohon aikaan mietittiin Varpaisjärven liittämistä Rautavaaraan tai Lapinlahteen, mutta kunta päädyttiin kuitenkin lopulta pitämään itsenäisenä. Myös Suomi 100 –istutus on hoidettu Lions Clubin toimesta 2017. Puiden istuttaminen numerokuvioon on harvinaista Suomessa. 

Urheilukentän avajaiset

Vireen järjestämä hyväntekeväisyysottelu Varpaisjärvellä 1950-luvulla. 
Oikealla Lauri Pörhölä. Kuva Anni Saarelaiselta
Lähteet: 
Jussi Tervon haastattelu
Varpaisjärvi-kirja
O. A. Antila, Perinnealbumi

Mihin lainajyvästöjä tarvittiin?
Kylmät kesät ja hallat seurasivat toisiaan 1860-luvun loppupuolella. Varsinaisia katovuosia oli vuosina 1862, 1865 ja 1867, mutta välivuosienkin sadot jäivät heikoiksi tai keskinkertaisiksi, eivätkä ne riittäneet korvaamaan edellisen katovuoden menetyksiä uuden kadon jo tullessa. Lisää huonoja satovuosia oli vielä 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa. Jo vuonna 1861 oli ollut huono viljavuosi ja seuraavana vuonna halla vei koko pitäjän touot. Vuonna 1863 pitäjänkokouksessa suunniteltiin hätäapurahaston perustamista, mutta se toteutui vasta seuraavan vuoden heinäkuussa. Jokaisen pitäjäläisen täytyi antaa yksi hopeamarkka vuodessa tähän rahastoon.
 
Kuopion kruununmakasiinilta jouduttiin anomaan vuosittain syömä- ja siemenviljaa lainaksi ja tämän vuoksi pitäjäläiset olivat alituisessa takaus- ja velkakierteessä. Viljaa anottiin usein seuraavanlaisilla kirjelmillä:
”Pyyntönsä he taas uskaltavat laskea suuriruhtinaansa lempeään suosiollisuuteen heidän kanssansa, ei tehden tätä laiskuuden tai huolimattomuuden peitteen varjossa, vaan tiukimman ja kovimman nälkäkuoleman hädän pelvossa, jos ei armahtamista enää voida heille hyväksi sallia.”

Varpaisjärvi kuului vuoden 1910 loppuun saakka Nilsiän pitäjään. Nilsiään oli rakennettu jo 1832 pitäjänmakasiini, johon asukkaat sitoutuivat hyvinä vuosina tuomaan ohra- ja ruissadostansa joitakin kappoja jyviä, jotta sieltä voitiin lainata siemenviljaa katovuosien jälkeen.  Vilja ei kuitenkaan riittänyt lainajyvästössä ison pitäjän tarpeisiin ja myös lykkäyksiä lainojen takaisin maksuun pitäjäläiset joutuivat anomaan toistuvasti varsinkin 1860-luvun huonojen viljavuosien jälkeen.

Jo valmiiksi vaikea tilanne paheni vielä entisestään katovuonna 1867. Tapio-lehti kirjoitti 1.6.1867 seuraavasti ihmisten ahdingosta ja sääoloista:
”Vielä loppupuolella toukokuuta olivat hanget korkeimmillaan ja lisäksi pakkasta. Talonpojat ovat allapäin. Karjalle ei riitä enää ruokaa. Jos nyt tulee katovuosi, lisääntyy kerjäläisten määrä.”
Pitäjäläisten oli jälleen anottava lykkäyksiä viljalainoihin, joita oli syntynyt vuosina 1864-66. Vuoden 1867 kadon jälkeen seurasi onneksi hyviä satovuosia, jolloin elämä helpottui ja verorästejäkin saatiin maksettua. 

Suuret nälkävuodet
Vuosien 1867-68 nälänhätään oli kaksi merkittävää syytä: väkiluvun kasvu ja lisääntynyt riippuvuus rukiin tuotannosta. Kato kohtasi erityisesti rukiin viljelyä. Vaikka valtaosa kuolleista menehtyikin tauteihin, kuten lavantautiin, jotka levisivät helposti heikosti ravitussa väestössä, ei suoranaisilta nälkäkuolemiltakaan vältytty. 
Viljaa tuotiin ulkomailtakin, mutta huonon tieverkoston takia viljaa oli vaikea saada jaettua tasaisesti koko maahan. Kun vilja loppui, oli edessä nälkäkuolema tai mierontielle lähtö. 
Korpijärven Koiraharjulla on koruton muistomerkki muistuttamassa järkyttävistä nälkävuosista. Koiraharjun hautausmaalle on haudattu noin 60 nälkävuosina kuollutta henkilöä.

Huonot satovuodet jatkuivat vielä 1800-luvun lopussa. Parhaita viljelyspaikkoja katovuonna 1892 olivat korkeilla mäillä sijainneet pellot, joihin halla ei niin pahasti iskenyt. Läänin taholta tilannetta pyrittiin helpottamaan järjestämällä työtupia jokaisella kylällä. Työtuvissa kehrättiin, kudottiin verkkoja ja rysiä sekä tehtiin puu- ja tuohitöitä. Kyläläiset saivat työtuvalla tehdystä työstä palkakseen jauhoja ja leseitä (1/3 jauhoja ja 2/3 leseitä). Valtion toimesta aloitettiin tietyö kirkonkylästä Korpijärvelle. Tietöihin osallistui paljon myös naisia ja palkka maksettiin tästäkin työstä jauhoina ja leseinä. 

Vielä 1900-luvun alussa huonot säät ja kylmät kesät verottivat viljasatoa. 1902 kadon seurauksena jouduttiin turvautumaan laajoihin hätäaputoimiin. Silloin perustettiin hätäaputoimikunta, jota avustamaan valittiin kultakin kylältä kaksi luottamusmiestä. Kunnan lainamakasiinista saatiin jonkin verran apua, mutta yhä edelleen jouduttiin anomaan Kuopion läänin kuvernööriltä sekä maksujen pidennysaikaa että lisää viljaa lainaksi. 

Varpaisjärvi saa viimein oman lainajyvästön
Varpaisjärven omassa kuntakokouksessa joulukuussa 1905 päätettiin vihdoin perustaa Varpaisjärvelle oma lainajyvästö. Rakennus valmistui syksyllä 1906. Jyvälainoista perittiin ohjesäännön mukaisesti vähintään kolmasosa pääomasta ja korot. Lisäksi lainaajalla piti olla kaksi takaajaa.
Lainajyvästön jälkeen rakennuksessa on pidetty terveystaloa, neuvolaa, hammaslääkärin vastaanottoa, kunnantoimistoa ja oikeusaputoimistoa. Alakerran tiloissa on toiminut Käsityökeskus, sittemmin Käsityönystävät ja yläkerrassa oli 4H:n toimisto. Rakennus on kunnan omistuksessa.
 

Lähteet: 
Jussi Tervon haastattelu
Varpaisjärvi-kirja

Kunnantuvan rakentaminen
1910 asetettiin toimikunta suunnittelemaan kunnantupaa. Seurakunnalta saatiin vuokrattua tontti 50 vuodeksi kirkon vierestä. Vuokraehdoissa oli seuraavanlaisia rajoituksia: ”Kunta ei saa harjoittaa huoneellaan mitään sopimatonta menoa, joiden kautta kirkon ja kirkkopalstan rauha ja järjestys tulisi häirityksi: niin kuin julkisia tansseja ja muita huveja, ja muutenkin järjestettävä niin, että kirkkoväki kirkon aikana ei tulisi tilaisuuteen viettämään siellä aikaansa jumalanpalveluksen aikana.”

Rakennustarpeet kunnantupaan ostettiin kauppias August Väisäseltä ja rakennusurakan otti tehtäväkseen Isak Apell. Kunnantuvan loppukatselmus suoritettiin vuoden 1912 lopulla, vaikka rakennuksessa oli pidetty kuntakokouksia jo saman vuoden alusta lähtien. Kunnantuvan lämmityksestä ja puhtaanapidosta huolehti Paavo Myöhänen ja hänen vaimonsa toimi kahvinkeittäjänä. Lisäksi Myöhäsen toimenkuvaan kuuluivat myös vanginvartijan tehtävät, olihan kunnantuvalla myös putka. Kunnantupaa voitaneen luonnehtia hyvin nykyaikaiseksi monipalvelupisteeksi, jossa oli varsinaisten kokoustilojen lisäksi vankikoppi, säästökassa ja naapurikuntien kunnanlääkärien vastaanotto. Kunnantupa toimi myös syrjäkyläläisten yöpaikkana silloin, kun he olivat käymässä kirkonkylällä.

Kunnantupa toimi kunnallisten kokousten ja kunnallisten toimien pääpaikkana 1930-luvulle asti, jolloin kunnalliset toiminnot siirtyivät entiselle työväentalolle, joka oli remontoitu kunnantaloksi. Sen jälkeen kunnantupa kunnostettiin kunnanlääkärin asuin- ja vastaanottotiloiksi. 

Kunnallishallinnon vaiheita
Vuoden 1865 kunnallislailla pyrittiin lähinnä kunnan ja seurakunnan tehtäväalan erottamiseen, päätäntä- ja hallintaelinten luomiseen ja toiminnan määrittelemiseen sekä kunnallisverotuksen säätämiseen. Varpaisjärveläiset olivat ennen oman kunnan perustamista, joka tapahtui v. 1911, osallistuneet Nilsiän pitäjänkokouksiin ja myöhemmin kuntakokouksiin. Emäpitäjä Nilsiän kunnallishallinnon uudistus oli toteutunut monien vaikeuksien kautta 1870-luvun alussa.  

Jo ennen varsinaista kunnallista itsenäistymistään varpaisjärveläiset pitivät myös omia kuntakokouksiaan, joissa käsiteltiin pääasiassa lainajyvästö- ja tieasioita. Ensimmäinen pöytäkirja kuntakokouksesta on kirjattu 1905. Kuntakokouksia pidettiin aluksi taloissa, Sutelan kansakoululla, pappilassa ja majatalossa. Vuosilta 1908-09 ei ole löytynyt pöytäkirjoja, mutta seuraavana vuonna pidettiin jo kymmenen kokousta, koska eroaikeet Nilsiän kunnasta olivat tulleet ajankohtaisiksi. Ensimmäinen virallinen itsenäisen kunnan kokous pidettiin 19.1.1911 Varpaisjärven majatalossa. Majatalon iso tupa oli vuokrattu kuntakokouksille ja kuntakokousten esimieheksi oli valittu kolmeksi vuodeksi talollinen Antti Huttunen. Fredrik Turunen muistelee ensimmäistä kuntakokousta seuraavasti:
”Tuohon ensimmäiseen viralliseen kuntakokoukseen täytyi tulla huumorimielellä, sillä päätettiinhän nyt ensimmäistä kertaa täysin itsenäisesti asioista. Toisaalta huumoria tarvittiinkin, sillä juuri perustetun kunnan ei voinut sanoa omistavan edes omaa lyijykynää. Kuntajaossa varpaisjärveläiset katsoivat jääneensä häviön puolelle.

Kunnallislaki määräsi kuntien hoidettavaksi lukuisia tehtäviä, kuten huoltotyön ja opetustoimen järjestelyt, teiden ja siltain kunnossapidon, kyyditys- ja kestikievarilaitoksen järjestelyt, järjestyksen ylläpidon ja paloturvallisuudesta huolehtimisen. Hallinnon vuosikertomuksia ei yleensä tehty eikä talousarvioita osattu tehdä erityisen tarkasti. Kuntakokouksessa oli äänivalta jokaisella hyvämaineisella kuntalaisella. Äänestyskäytäntö oli hyvin monimutkainen ja sekava, koska sen lisäksi, että jokaisella oli yksi ääni käytössään, äänensä voi antaa toiselle hyvämaineiselle käytettäväksi. Manttaaliin merkittyä maata koskevissa äänestyksissä puolestaan äänimäärä riippui manttaaleista eli 1/10 manttaalia oli yksi ääni ja 2/10 manttaalia kaksi ääntä jne., mutta kuntakokous sai päättää äänestettäväksi veroäyrienkin mukaan. 
Äänioikeutensa menetti, mikäli ei maksanut kunnallisveroa. Äänioikeudettomia olivat lisäksi ”joutolaiset”, irtolaiset ja palkollislain alaiset palvelijat. Käytännössä tämä merkitsi sitä, että määräysvalta oli varakkailla maanomistajilla, ja varaton ja vähä-ääninen väestönosa ei edes käynyt kuntakokouksissa. 
Kuntakokouksia järjestettiin vuosittain 10-14 ja tavallista oli, että kokoukset olivat sunnuntaisin jumalanpalveluksen jälkeen. Kokousten koollekutsuminen tapahtui ilmoittamalla kokouksesta kahta viikkoa aiemmin kirkossa ja lisäksi vielä naulattiin kokouskutsu kunnantuvan seinään.

Julkista terveydenhoitoa ja kansanparannusta
Terveyden- ja sairaanhoito sai kunnallishallinnossa varsin vähän huomiota vielä 1920-luvun alkaessa. Vuonna 1920 tuli lakisääteiseksi kätilöiden ottaminen kunnan palvelukseen. Vuoden 1927 terveydenhuoltolaissa kehotettiin kuntia perustamaan terveydenhoitolautakunta ja palkkaamaan lääkäri ja eläinlääkäri. Tämä oli kuitenkin vain kehotus ja niinpä Kuopion läänin maalaiskuntien terveydenhoito pysyi aina 1930-luvulle saakka varsin vaatimattomana.

Lääkäripalvelujen puuttuminen sai kuntalaiset turvautumaan maallikkoparantajiin. Hierojia, kuppareita ja suoneniskijöitä löytyi useimmilta kyliltä. Kansanparantajille riitti työsarkaa, sillä tarttuvat taudit, esim. rokot, syyhy ja kuppa, olivat yleisiä. Kuuluisia kansanparantajia olivat Miina Savolainen, o.s. Haikonen, Hilda Kortelainen, kuppaaja Ottelia Hyvärinen ja verenseisauttaja Ville Korhonen, jonka isän myös sanottiin olleen ”poppamies”.   Myös Matti Kuosmanen osasi verenseisautuksen ja paransi elämiäkin. Lisäksi Pekka Härmän, Ville Tuovisen ja Toloppi Ahosen sanottiin osanneen kansanparantajan taidon.

Nilsiän kunnanlääkäri piti vastaanottoaan kahdesti kuussa kunnantuvalla 1920-luvulla ja tämä yhteistyö jatkui aina vuoteen 1929, jolloin Varpaisjärvi sanoutui irti Nilsiän ja Varpaisjärven kunnanlääkäripiiristä. Tämän jälkeen virisi yhteistyö Lapinlahden kunnan kanssa, koska Lapinlahden suuntaan niin puhelin- kuin liikenneyhteydetkin olivat paremmat. Lapinlahden kunnanlääkäri P. Valtimo lupautui pitämään vastaanottoa kunnantuvalla kahdesti kuussa. 

Terveydelliset olot vaikeutuivat 1930-luvulla kulkutautien raivotessa. Tauteja vastaan taisteltiin rokotuksin sekä kokoontumisrajoituksin. Lisäksi perustettiin kulkutautisairaala ja kiertävän sairaanhoitajan virka. Rokotuksia laiminlyöneitä huoltajia kutsuttiin kunnallislautakunnan kuultavaksi sekä uhattiin sakoilla. 

Kunta saa oman kunnanlääkärin
Oman kunnanlääkärin saaminen Varpaisjärvelle oli pitkä ja monimutkainen prosessi. Jo vuonna 1928 perustettiin valmisteluvaliokunta, joka päätyi kuitenkin toteamaan, että tiukassa taloudellisessa tilanteessa oma kunnanlääkäri olisi tullut liian kalliiksi. 

Kunnanlääkärin virka perustettiin 1930, mutta se kaatui taloudellisiin vaikeuksiin. Uusi perustamispäätös tehtiin neljän vuoden kuluttua ja jälleen asia raukesi ja samoin kävi vielä 1936. Vasta vuonna 1938 oman kunnanlääkärin saanti viimein varmistui. Virkaan oli vain yksi hakija: lääk. lis. Aili Perkiö Helsingistä. Entiseen kunnantupaan kunnostettiin lääkärille asunto ja vastaanottotilat. 
Kuntaan perustettiin myös erillinen terveydenhoitolautakunta 1939. Kuntalaisten, kunnanlääkärin ja kunnan hallintoviranomaisten välille kehkeytyi riitoja ja luottamuksen puutetta, joita käsiteltiin valtuustossa asti. Tämä johti kunnanlääkärin irtisanomiseen.

Varpaisjärven toisena kunnanlääkärinä toimi lääk. lis. Lauri Pörhölä. Sota-ajan takia hän ei voinut pysyvästi toimia Varpaisjärvellä, vaan vasta sotien jälkeen alkoivat säännölliset vastaanotot. Tohtori Pörhölä hoiti kunnanlääkärin tointa aina vuoteen 1960 saakka. Hänen toiminnastaan tuli suorastaan käsite ja hän oli arvostettu yleislääkäri. Kunnanlääkärin työ ei ollut helppoa sotien jälkeisissä puutteellisissa oloissa, kun matkat olivat pitkät ja väestömäärä oli suuri. Työpäivät venyivät välillä todella pitkiksi. Pörhölän jälkeen kunnanlääkäriksi valittiin Veikko Ryhänen Iisalmen maalaiskunnasta.
 

Lähteet: 
Varpaisjärvi-kirja

Sankarihautojen alue perustettiin vapaussodan aikana. Sankarihaudan muistomerkki ”Lunastus” on kuvanveistäjä Reino Puustisen suunnittelema. Muistomerkki paljastettiin 1967. Vapaussodan muistomerkki on Eva Kalervon suunnittelema ja se paljastettiin 1921.

Arkkitehti Arja Liukkonen suunnitteli kirkon viereisen Muistojen polun, johon tuotiin lakkautettujen kyläkoulujen Pro Patria -muistolaatat. Polku on kunnianosoitus isänmaan puolesta kaatuneille ja kadonneille. Tämän tyyppinen Muistojen polku -toteutus on harvinainen Suomessa. Muistojen polku paljastettiin seurakunnan 100-vuotisjuhlapäivänä 3.10.2010. 

Vapaussotaan Varpaisjärveltä lähti yhteensä 194 miestä, joista kolme kaatui ja seitsemän haavoittui. Talvi- ja jatkosodassa kaatui 164 varpaisjärveläistä. Varpaisjärvi-kirjan mukaan sankarihautaan on haudattu kaikkiaan 185 miestä. Varpaisjärvi koki sodassa raskaita tappioita, sillä sodissa menehtyneiden osuus Varpaisjärven väkiluvusta on korkeampi (3,6 %), kun koko maan keskiarvo (2,2 %).
Sota-aikana seurakuntatyöhön löi raskaan leimansa kuolinviestien vieminen omaisille. Toisaalta voidaan kuitenkin todeta, että siinä tilanteessa papin tuoma evankeliumin sana oli ainut, jolla omaisia voitiin lohduttaa. Varpaisjärven kirkkoherrana toimi tuolloin (1934-1958) Tuomo Tuovinen .

Varpaisjärveläiset miehet lähtevät ylimääräisiin kertausharjoituksiin (YH) lokakuussa 1939 vanhalta kansakoululta.

Lähteet:
Varpaisjärvi-kirja 
Sotasampo
O. A. Antila, Perinnealbumi
Matti ja Liisa -paikallislehti

Nilsiän rukoushuonekunta sai vuonna 1769 kappeliseurakunnan aseman. Tähän seurakuntaan kuului osa Varpaisjärvenkin kylistä. Ensimmäisen kerran itsenäisestä Nilsiän seurakunnasta puhuttiin pitäjänkokouksessa 1783. Ratkaiseva päätös asiasta saatiin kuitenkin vasta 1815, jolloin perustettuun itsenäiseen Nilsiän seurakuntaan kuului myös nykyinen Varpaisjärvi. 

Tuohon aikaan lapset kastettiin kinkereillä tai kodeissa, joskus kirkossa tai pappilassa. Avioliittoon vihkimiset toimitettiin usein pappilassa, harvemmin kirkossa tai kodeissa. Hautaukset suoritettiin lyhyesti hautausmaalla, joskus kirkossa. Kinkereillä pidettiin kinkeriläksyjen kuulustelun ohella kinkerikunnan väestön ”henkikirjoitus”. Kirkko vastasi myös lukutaidon levittämisestä. Rippikoulu ja kinkerit olivat ainoat kansanopetuksen pakolliset muodot.  

Varpaisjärvi kuului Nilsiän seurakuntaan vielä 1890-luvulla. Nilsiän emäseurakunta suunnitteli uuden kirkon rakentamista ja papiston lisäämistä. Vuoden 1893 kirkonkokouksessa ehdotettiin, että Nilsiän seurakunta jaettaisiin kahteen tai useampaan seurakuntaan. Vuonna 1898 kirkonkokouksessa hyväksyttiin jakotoimikunnan tekemä seurakuntajakoehdotus, jonka mukaan Nilsiä jaettiin Nilsiän, Muuruveden ja Varpasjärven kirkkoherrakuntiin. Kuopion tuomiokapituli halusi kuitenkin, että Varpasjärven seurakuntaa kutsuttaisiin Varpaisjärven seurakunnaksi. Päätös hyväksyttiin senaatin toimesta vuonna 1899 ja keisari Nikolai II vahvisti päätöksen vuonna 1900. Vuonna 1901 kirkonkokouksessa valittiin kirkollisten asioiden järjestelytoimikunta, jonka tehtäväksi tuli valmistella ehdotus kirkon sijainnista ja rakennusmateriaalista.

Järjestelytoimikunta esitti kirkon paikaksi joko Sutisen mäkeä läheltä Syvärinpäätä tai kirkon nykyistä paikkaa. Paikkakysymys ratkesi, kun talollinen Heikki Ruotsalainen tarjosi maatilastaan, Martikkalasta, 1,5 hehtaaria määräalaa kirkon rakentamista varten ja kauempaa maantien varresta 6 hehtaarin määräalaa hautausmaata varten 300 markan kauppahinnalla. Seurakunnan järjestelytoimikunta otti tarjouksen vastaan ja solmi kaupat. 

Vuonna 1901 järjestelytoimikunta päätti useiden keskustelujen jälkeen, että suunnitelmissa oleva kirkko rakennettaisiin kivestä. Rovasti Dahlström oli kutsunut paikalle myös arkkitehti Josef Stenbäckin, joka puhui paikallisen kivimateriaalin puolesta. Hän esitteli myös piirustusluonnokset, jotka hyväksyttiin. 

Rakentamista varten anottiin hallitukselta 100.000 mk lainaa 10 vuoden maksuajalla. Tämän lisäksi anottiin hallitukselta 15.000 mk arvosta rakennuspuita valtion metsänhoitoalueelta. Kirkon rakentamisen urakkasumma oli 89.100 mk ilman kattokruunuja, urkuja ja kelloja.

Arkkitehti Stenbäck itse urakoi ja valvoi kirkon rakennustyöt. Rakennusaikaa oli vajaa kolme vuotta: urakkasopimuksen mukaan kirkon tuli olla valmis 1.11.1904. 

Ammattitaitoiset kivi- ja kirvesmiehet löytyivät paikkakunnalta ja rakennusurakka valmistui aikataulussa. Uusi kirkko vihittiin Mikkelinpäivänä 2. lokakuuta vuonna 1904. Vihkimisen suoritti Kuopion hiippakunnan piispa, jumaluusopin tohtori Juho Forsman.  Puheensa aikana piispa nimitti kirkon arkkienkeli Mikaelin kirkoksi. 

Kirkkoon saatiin hankittua iso- ja pikkukello vuonna 1905. Kirkkoa lämmitettiin neljällä kamiinalla ja valaistiin kynttilöillä. Alun perin penkkien selustoissa oli rei’itetyt rimat, joihin seurakuntalaiset voivat laittaa oman kynttilänsä. Kynttiläkruunut sekä lampetit seinille saatiin vasta vuonna 1937. Kangasalan urkutehtaan valmistamat urut asennettiin kirkkoon vuonna 1936. Vuonna 1962 kirkossa tehtiin iso peruskorjaus, jolloin käyttöön otettiin kuumailmalämmitys ja kynttilävalaistuksen tilalle sähkövalaistus. Samalla sisäosat maalattiin, kuoriosaa laajennettiin, alttaria alennettiin ja alttari-akkunan värilasit uusittiin. Mittava peruskorjausjakso oli myös vuosien 1989 - 93 välisenä aikana, jolloin katto kunnostettiin ja maalattiin, ulkoseinien saumat ja lämmitysjärjestelmä uusittiin ja sisämaalauksessa palautettiin alkuperäiset värit.

Kirkon viereisessä uurna- ja muistolehdossa on puuseppä Veikko Ruotsalaisen (1921–2013) puuveistoksen mukaan valettu Enkeli (2014). Piispa Jari Jolkkonen siunasi muistomerkin piispantarkastuksellaan 3.10.2014. 

Lähde:
Varpaisjärvi-kirja
O. A. Antila, Perinnealbumi